Vuosia sitten olin mukana seurakuntayhteydessä, jossa usein julistettiin nöyryydestä ja ylpeydestä. Koin sanoman tarpeelliseksi. On tärkeää tulla muistutetuksi oikeista motiiveista ja sydämen asenteesta, niin että vaelluksesta voi tulla hyvä, ei ainoastaan ihmisten, mutta myös ja ennen kaikkea Jumalan silmissä. Hän näkee sydämen ajatukset, ja nöyryydellä on oleellinen osuus hänen tahtonsa mukaisessa elämässä.
Kaikki seurakuntalaiset osasivat ulkoa: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon." Jos haki neuvoja vaikeuksiinsa, vastaus oli usein: "Syy vaikeuksiisi on siinä, että elät aivan liian korkealla. Olet ylpeä. Sinun on nöyrryttävä." Puhujan paikalta kuulimme jatkuvasti tästä syy- ja seuraussuhteesta. Tilanne oli huomaamatta kehittynyt pisteeseen, jossa tätä Raamatun totuutta käytettiin pönkittämään johtajien valta-asemaa, seurakunnan itsestään selvällä hyväksynnällä. Jos alkoi kysellä johtajien tekojen oikeutta, oli ylpeä. Silloin nousi kapinaan heitä, ja samalla myös Jumalaa vastaan.
Seurakuntalaisille teroitettiin, että nöyryys on pieniä ajatuksia itsestä. Paljon käytetty kuva oli: "Sinun tulee mennä alaspäin, aina alaspäin." Vaikka pidinkin tätä tarpeellisena ja oikeana neuvona, olin tunnistavinani epäsoinnun. Käykö päinsä koko ajan mennä alaspäin? pohdiskelin. Eikö koskaan pääse pohjaan? Koin, että näissä yrityksissä tehdä parhaansa oli jotakin tukahduttavaa ja painostavaa. Eihän ollut tarkoituskaan, että joskus pääsisi perille, vaan aina tunsi olevansa jonkin matkan päässä maalista.
Jätettyäni tämän seurakunnan löysin vastauksen kysymykseeni Efesolaiskirje 4:1-2 :ssa. Vuoden 1938 käännöksessä lukee kaikessa nöyryydessä vaeltamisesta. Voihan ajatella, että jatkuvasti alaspäin kulkeminen ja kaikessa nöyryydessä vaeltaminen on sama asia, mutta minä näen ratkaisevan vivahde-eron näiden kahden näkökannan suhteen. "Vaeltaminen nöyryydessä" on rauhallinen ja yksinkertainen olotila, jossa on jo perillä, kun taas "koko ajan alaspäin meneminen" kuvaa jotakin vaativaa ja stressaavaa, toivotonta ja loputonta.
"Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut." Room 12:3. Paavali kirjoittaa tämän armolahjojen käytön yhteydessä, mutta sen voi hyvin soveltaa ajatuksiin itsestä ylipäätänsä. Ei tule ajatella itsestään liikoja, mutta ei myöskään liian vähän totuuden vastaisesti. Kristittyinä meidän tulee varoa myös sitä, ettemme antaudu nöyryyden tavoitteluun vilpillisesti. On hyvä itse alentaa itsensä, ja joskus tarvitsemme toisten potkua nähdäksemme itsemme oikeassa valossa. Mutta ei tule ihannoida nöyryyttä sen itsensä takia, tai antaa toisten nöyryyttää itseään niin, että menettää totuuden itsestään. Moni on kokenut nöyryytyksiä, jotka ovat tehneet heistä pieniä ja vähäpätöisiä ihmisiä. He ovat kadottaneet omanarvontunnon ja itsekunnioituksen, jotka ovat jokaisen Jumalan luoman ihmisen perusoikeuksia. Paavali ei antanut hetkeksikään periksi ihmisille, jotka halusivat alistaa hänet. Gal 2:5.
Nöyrä ihminen ajattelee myös suuria. Jumalasta. Entisessä seurakunnassani olivat johtavat veljet tavallaan saaneet paikat Jumalan rinnalla, ja myös heidän tuli olla jäsenten suurien ajatusten kohteita. Jos ei korottanut heitä, ei voinut ajatella Jumalastakaan suuria, koska Jumala oli asettanut heidät tehtäväänsä. Jos kyseenalaisti johtajan sanoja tai tekoja, oli ylpeä ja paha. Ainoa oikea teko oli silloin katua pahoja epäluulojaan.
Vilpittömälle ja Jumalaan uskovalle ihmiselle saattaa olla hyvin vaikeaa tällaisessa tilanteessa havaita, että voikin olla harhaanjohdettu. Julistetaanhan Jumalan sanaa. Joskus voi mielessään kysellä ja epäillä, koska huomaa, että asiat eivät ole niin kuin niiden tulisi olla. Kuitenkin rauhoittuu, kun muistaa tai joku nimenomaan muistuttaa: Vika on sinussa. Sinun on nöyrryttävä.
Jotkut kyseenalaistajat lähtivät tästä seurakunnasta vapaaehtoisesti, jotkut erotettiin. Ymmärsin, että seurakunta ja johtajat käytännössä jumaloivat itseään seurakunnan eliittiajattelun ja johtajien idealisoinnin ja korottamisen välityksellä. Raamatunjakeita, jotka puhuvat Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, saatettiin käyttää vahvistamaan seurakunnan luottamusta johtajistoonsa.
Peter Halldorf kirjoittaa kirjassaan "Ånd og bokstav": "Karismaattiset auktoriteetit ja itsenimitetyt profeetat käyttävät hyväkseen uskon pyhiä sanoja ja lupauksia näin rikastuen omissa tavoitteissaan." Haluan lisätä tähän: Heille itselleen ja seurakunnalle on itsestään selvää, että he ovat Jumalan asialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti