Menneenä talvena olin usein hiihtämässä. Kotoani on lyhyt matka ladulle, ja ennen kuin tie hiekoitettiin, laitoin sukset jalkaan jo kotona, ja hiihdin takaisin kotiovelle saakka. Erään kerran hiihtoretken jälkeen en saanutkaan irroitettua vasenta monoa siteestä. Minulla oli ollut vaikeuksia sen kanssa aikaisemminkin, mutta yrittelyn jälkeen oli side kuitenkin aiemmin aina avautunut. Nyt lähetin yksinkertaisen rukouksen Taivaan Isälle, ja sain siteen auki. Tämä toistui parilla seuraavallakin hiihtoreissulla. Rukouksen jälkeen side avautui. Sitten kuitenkin avausmekanismi alkoi jälleen lakkoilla, enkä saanut vastausta rukoukseeni. Mono pysyi kiinni suksessa. Mitä teen nyt? Onneksi olin kotiovella, ja hoksasin ottaa jalan pois monosta, ja jättää monon kiinni siteeseen. Otin suksen monoinensa sisälle eteiseen, ja myöhemmin monon irroittaminen sujui vaikeuksitta. Mietin ja kyselin: Miksi Jumala ei nyt heti vastannut rukoukseeni?
Tie hiekoitettiin, ja se aiheutti uuden pulman: Minun täytyy ottaa sukset jalasta 500 metrin tai 200 metrin päässä kotiovelta. Jos ongelma toistuu, on toki yksinkertaista vetää jalka ulos monosta, mutta siinä tapauksessa minun pitää kulkea sukkasillani loppumatka. Ratkaisin kysymyksen ottamalla seuraavalla kerralla lenkkarit mukaan pieneen retkireppuun. Jatkoin kuitenkin hiihtoretkien päätteeksi rukoilemista, että avaaminen onnistuisi, ja näin kävi. Minulla oli lenkkarit mukana muutaman kerran, mutta minun ei tarvinnut käyttää niitä, koska side avautui helposti.
Reppu lenkkareineen oli ollut eräänlainen uskon ja luottamuksen tukipyörä minulle. Päätinkin, että en seuraavalla kerralla otakaan lenkkareita mukaani. Tällöin hiihtoretken lopussa sain sydämelleni luottavaisen ajatuksen: Nyt en rukoile, koska kotiin jätetyt lenkkarit symbolisoivat luottamustani Jumalan apuun monon irrottamisessa. Tämän lapsellsen luottamuksen kautta päätyivät kaikki lopputalven hiihtoretket onnellisesti. Nyt jälkeen päin ajattelen, että tuo kerta, jolloin en saanut vastausta rukoukseeni, oli kuitenkin tärkeä osa prosessissa. Se johti minut tässä asiassa konkreettisesta rukouksesta abstraktiseen mielentilaan, luottamukseen, ja tie eteen päin oli luottamuksessa pysyminen. Jumalaan luottaminen on tarkoitettu olemaan kasvavassa määrin sisäinen asenteeni, mikä elämän solmuissa johdattaa minua ensimmäiseksi etsimään suurta Auttajaani ja Vapahtajaani.
Järkeilijä löytää toki muita selityksiä kokemukselleni. Minä puolestani jatkan uskossa minusta välittävään Luojaan ja Jumalaan, joka on kanssani, ja jonka johdatusta olen usein kokenut elämässäni. Jumalaan turvautuvat ihmiset voivat kertoa lukemattomista Jumalan asioihin puuttumisista elämässä. Tehdäkseni kokemukseni enemmän vakavasti otettavaksi epäilijälle, kerron tässä norjalaisen vastarintamiehen Johan Wiigin toisen maailmansodan aikana kokemasta varjeluksesta. Natsit ottivat hänet vangiksi ja yrittivät saada häntä paljastamaan muita vastarintaliikkeeseen kuuluvia. Hän kieltäytyi. Tällaisessa tapauksessa eloonjäämisen mahdollisuus oli lähes olematon. Koska Johan ei halunnut ilmiantaa tovereitaan, natsit toivat paikalle hyvin koulutetun saksanpaimenkoiran tappamaan häntä. Johanin kädet olivat sidotut, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia puolustautua. Hän huokaisi Jumalan puoleen. Koira irrotetaan hihnasta, ja se jännittää lihaksensa hyökätäkseen, mutta sen sijaan että olisi suorittanut sille annetun tehtävän, koira odottaa, lönkyttää hitaasti lattian poikki ja pysähtyy äkisti puolentoista metrin päähän Johanista. Ällistyneet natsit käskevät koiraa toistamiseen, mutta edelleenkin ilman toivottua tulosta. Myöhemmin Johan sai tietää, että kaksi pientä lasta kumpikin tahollaan olivat rukoilleet hänen puolestaan. Nelivuotias tyttö heräsi yöllä ja herätti tätinsä ja kertoi tälle, että nyt heidän piti rukoilla Johanin puolesta. Tämä tapahtui kolme kertaa samana yönä. Eräs nelivuotias poika oli myös kestävänä rukoillut Johanin vapautusta.
Tämän tapauksen jälkeen Johania kidutettiin, ja myöhemmin hänet vapautettiin. Koiran hampaista pelastuminen muokkasi hänen uskoaan koko loppuelämän ajan, minkä hän kohtasi turvallisesti luottaen Jumalaan, joka oli lähettänyt enkelinsä pelastamaan hänet saksanpaimenkoiran raatelemiselta.
Vertaan pienen suksiongelmani ratkaisua Johan Wiigin paljon vakavamman koetuksen päätökseen. Molemmat kertovat elävästä ja toimivasta Jumalasta, joka huolehtii lapsistaan elämän pienissä murheissa ja suurissa koetuksissa. Hän haluaa opettaa meitä tuntemaan itsensä ja turvaamaan apuunsa ja riippumaan Hänessä kiinni vastatessaan rukouksiimme ja hätäämme. Samalla opimme uskonelämän lainalaisuuksia. Kokemamme Jumalan puuttuminen elämäämme kasvattaa sisimpäämme turvallisuutta, niin että saamme mahdollisuuksia oppia ottamaan kaiken elämässä vastaan Hänen hyvästä kädestään. Hänen apunsa pienissä asioissa voi tulla kokemusperustaksi Hänen apunsa etsimiseen myös suurempien haasteiden keskellä. Ja päinvastoin. Jos vastaus joskus viipyy tai jää tulematta, niin silloinkin voimme turvallisesti edelleen luottaa Häneen ja etsiä Hänen suunnitelmaansa, mihin Hän haluaa meidät johdattaa. Hän on rinnallamme ja näkee koko elämämme ja tietää johdattaa kaiken parhain päin. Jumalalle annetaan usein lupauksia vaikeissa hätätilanteissa. Johan oli myös antanut lupauksen ja täytti sen, ja sai pitkän ja siunatun elämän Jumalan palveluksessa.
Ragnhild Tokstad Bergsmyr kertoo norjankielisessä kirjassaan "Englevakt" (Enkelivartio) Johanin elämäntarinan.
Järkeilijä löytää toki muita selityksiä kokemukselleni. Minä puolestani jatkan uskossa minusta välittävään Luojaan ja Jumalaan, joka on kanssani, ja jonka johdatusta olen usein kokenut elämässäni. Jumalaan turvautuvat ihmiset voivat kertoa lukemattomista Jumalan asioihin puuttumisista elämässä. Tehdäkseni kokemukseni enemmän vakavasti otettavaksi epäilijälle, kerron tässä norjalaisen vastarintamiehen Johan Wiigin toisen maailmansodan aikana kokemasta varjeluksesta. Natsit ottivat hänet vangiksi ja yrittivät saada häntä paljastamaan muita vastarintaliikkeeseen kuuluvia. Hän kieltäytyi. Tällaisessa tapauksessa eloonjäämisen mahdollisuus oli lähes olematon. Koska Johan ei halunnut ilmiantaa tovereitaan, natsit toivat paikalle hyvin koulutetun saksanpaimenkoiran tappamaan häntä. Johanin kädet olivat sidotut, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia puolustautua. Hän huokaisi Jumalan puoleen. Koira irrotetaan hihnasta, ja se jännittää lihaksensa hyökätäkseen, mutta sen sijaan että olisi suorittanut sille annetun tehtävän, koira odottaa, lönkyttää hitaasti lattian poikki ja pysähtyy äkisti puolentoista metrin päähän Johanista. Ällistyneet natsit käskevät koiraa toistamiseen, mutta edelleenkin ilman toivottua tulosta. Myöhemmin Johan sai tietää, että kaksi pientä lasta kumpikin tahollaan olivat rukoilleet hänen puolestaan. Nelivuotias tyttö heräsi yöllä ja herätti tätinsä ja kertoi tälle, että nyt heidän piti rukoilla Johanin puolesta. Tämä tapahtui kolme kertaa samana yönä. Eräs nelivuotias poika oli myös kestävänä rukoillut Johanin vapautusta.
Tämän tapauksen jälkeen Johania kidutettiin, ja myöhemmin hänet vapautettiin. Koiran hampaista pelastuminen muokkasi hänen uskoaan koko loppuelämän ajan, minkä hän kohtasi turvallisesti luottaen Jumalaan, joka oli lähettänyt enkelinsä pelastamaan hänet saksanpaimenkoiran raatelemiselta.
Vertaan pienen suksiongelmani ratkaisua Johan Wiigin paljon vakavamman koetuksen päätökseen. Molemmat kertovat elävästä ja toimivasta Jumalasta, joka huolehtii lapsistaan elämän pienissä murheissa ja suurissa koetuksissa. Hän haluaa opettaa meitä tuntemaan itsensä ja turvaamaan apuunsa ja riippumaan Hänessä kiinni vastatessaan rukouksiimme ja hätäämme. Samalla opimme uskonelämän lainalaisuuksia. Kokemamme Jumalan puuttuminen elämäämme kasvattaa sisimpäämme turvallisuutta, niin että saamme mahdollisuuksia oppia ottamaan kaiken elämässä vastaan Hänen hyvästä kädestään. Hänen apunsa pienissä asioissa voi tulla kokemusperustaksi Hänen apunsa etsimiseen myös suurempien haasteiden keskellä. Ja päinvastoin. Jos vastaus joskus viipyy tai jää tulematta, niin silloinkin voimme turvallisesti edelleen luottaa Häneen ja etsiä Hänen suunnitelmaansa, mihin Hän haluaa meidät johdattaa. Hän on rinnallamme ja näkee koko elämämme ja tietää johdattaa kaiken parhain päin. Jumalalle annetaan usein lupauksia vaikeissa hätätilanteissa. Johan oli myös antanut lupauksen ja täytti sen, ja sai pitkän ja siunatun elämän Jumalan palveluksessa.
Ragnhild Tokstad Bergsmyr kertoo norjankielisessä kirjassaan "Englevakt" (Enkelivartio) Johanin elämäntarinan.
